Kiertotalouden on sanottu olevan meille maapallon asukkaille ei hyve vaan välttämättömyys. Kerran valmistettua ei sovi enää hukata, vaan materiaalien tulisi pysyä käytössä paljon nykyistä pidempään, mielellään ikuisesti. Pitänee paikkansa.

Keinoja kiertotalouden vauhdittamiseksi on ideoitu hyvin monilla foorumeilla mm. valtion ympäristöhallinnossa, Sitrassa ja Green Building Council Finlandissa. Yksi pöydällä olleista kiertotalouden edistämisen keinoista on se, että rakennushankkeissa edellytetään käytettäväksi jokin määrätty kierrätyspohjaisia rakennustuotteita. Tämän tyyppiseen ohjaukseen sisältyy kuitenkin kaksi varsin suurta ongelmaa.

Ensinnäkin kierrätysmateriaalista tehtyjä rakennustuotteita on, ehkä maarakennustuotteet poisluettuna, tarjolla vielä toistaiseksi kovin vähän. Keskeisin syy tähän on se, että viranomaisvaatimukset kierrätysmateriaalien käytölle ovat äärimmäisen tiukat. Kierrätysmateriaalien ominaisuudet täytyy esimerkiksi tuntea paljon paremmin kuin suoraan luonnosta otettavien raaka-aineiden.

Käytännön esimerkiksi hankaluuksista voi ottaa DestaCleanin puukiven. Puhtaan puumurskeen käyttäminen päällystekiven runkomassassa edellytti usean vuoden luvitusbyrokratiakierrosta. Lopputuloksena oli lupa varastoida puumurskaa yhdessä tietyssä paikassa sekä lupa valmistaa tuotteita yhdellä tietyllä tuotantolinjalla. Tuotannon laajentaminen olisi edellyttänyt uuden ympäristölupaprosessin läpikäymisen. Lopputulos taisi olla, että tuote on nykyään edesmennyt, ja puumurske jäi hyödyntämättä.

Toinen sudenkuoppa liittyy kysynnän keinotekoiseen vedättämiseen. Jo nyt on merkkejä siitä, että jotkut asiakkaat ovat halukkaita maksamaan kierrätyspohjaisesta tuotteesta korkeampaa hintaa kuin aivan vastaavasta neitseellisistä raaka‐aineista tehdystä tuotteesta. Tämä kuulostaa hyvältä, mutta kovin harvoin suurempi kysyntä kuitenkaan todellisuudessa lisää kierrätysmateriaalin tarjontaa. Kierrätysmateriaalia on saatavilla oma rajallinen määränsä.

Kierrätyspohjaisten tuotteiden asettaminen itseisarvoisesti etusijalle johtaa myös siihen, että tuotteet on pidettävä koko tuotantoketjussa erillään normaalituotteista. Tämä on logistinen ongelma, jonka ratkaiseminen lisää tuotannon kustannuksia ja hiilipäästöä.

Se, että joku haluaa juuri omaan kohteeseensa kierrätyspohjaisen tuotteen tarkoittaa ikävä kyllä sitä, että joku toinen jää ilman. Siksi tuotetason tarkastelua järkevämpää olisi katsoa kierrätysastetta materiaalitasolla. Ja sen sijaan, että pyritään valmistamaan erillisiä kierrätysraaka‐ainepohjaisia tuoteeriä, tulisi pyrkiä nostamaan raaka‐aineen kierrätysmateriaaliosuutta.

Toimiva tapa järjestää kannuste kierrätysraaka‐aineiden käytölle on hoitaa asiaa niin, että kierrätyspohjainen raaka‐aine muodostuu edullisemmaksi kuin neitseellinen. Silloin valmistajalla on intressi käyttää sitä maksimaalinen määrä, ja lopputuotekin voi olla edullisempi kuin neitseellinen tuote. Silloin syntyy terve kannuste kasvattaa raaka‐aineiden kierrätyskomponentin osuutta. Myös loppukäyttäjällä on silloin mielekäs taloudellinen kannuste, kunhan kierrätyspohjainen tuote vain on normaalituotteen veroinen.

Kierotalous on asiaa koskevissa teksteissä usein esiintyvä termi. Kyseessä on tietysti helposti syntyvä näppäilyvirhe. Ollaanpa kuitenkin tarkkoina, että kiertotalous ei toteudu tuon näppäilyvirheen luonteisena.